Äitimorsiamella, jos niin voi sanoa, vaikuttaa hääsuunnitteluihin pitkälti myös lapset. Sekä myös häihin oleellisesti liittyviin sivuseikkoihin. Niistä nyt ensimmäisenä vaikka häämatka. Vajaan vuoden päästä, kun häät on juhlittu, lapseni ovat melkein 7v ja melkein 5v. Eli aika isojapieniä poikia.
En oikeastaan oo koskaan käynyt ulkomailla, joskus pienenä Uumajassa, sekä Virossa. Tallinnassa jopa viimeksi vuonna 2006. Sen jälkeen oon ylittänyt Suomen rajat vain vaivaiset pari kertaa, ja missäs muuallakaan kuin ruottinlaivalla. Oujeaaah ;D
Tästä syystä olisi aivan ihana lähteä häiden jälkeen jonnekin kauemmas, lämpöiseen ja ihan erilaiseen paikkaan. Jonnekin, millaista ei ole nähnyt kuin kuvissa. Esim. jotain tällaista:
(kuvat google)
Häämatka ei kuitenkaan tule onnistumaan, ainakaan hetipian häiden jälkeen. Ensinnäkin jo budjettisyistä, mutta myös parin muun asian takia.
1. Esikoinen aloittaa pian häiden jälkeen koulutiensä, ja koen tärkeämpänä keskittyä monen kukauden häähössötyksen jälkeen hänen uuteen elämänvaiheeseensa. Ei olisi reilua pienen pojan jännätä näitä asioita yksin äidin ja isäpuolen makoillessa jossain kaukana auringon alla.
2. Mä en osaa kuvitella olevani erossa lapsista viikkoa. Vaikka ovatkin jo silloin niin muka isoja, niin silti. Ne on mun vauvoja, edelleen :) Sulhokin sanoi että viikon sisällä ehtis tulla monet itkut kuinka "on niin ikävä lapsia". Sitä se äitiys on. ♥
Ollaan kuitenkin mietitty, että jos sit otettais vain äkkilähdöllä jokin matka syksyllä, syyslomien aikaan? Ehkä vain jokin pidennetty vloppu kaupunkilomalla? ..hmm, mielummin kyllä viikoksi rannalle. Jos vain äidi kantti kestää! Mitään suunniteltua aktiivilomaa emme kuitenkaan harkitse, sillä meille riittäisi päästä johonkin lämpimään, kahestaan rauhoittumaan. Arki on sen verran hektistä ja kumpikin meistä on vähn lomailleet, niin emme kaipaa välttämättä mitään extremeä :)
Noh, eikö tämäkin asia joskus selviä. Vaikka kyllä se välillä tympii, ettei ole oikein mitään suunnitelmaa. Mutta onneksi me voidaan matkustaa ja lomailla vielä monet kerrat, tulla jopa konkareiksi, jos vain elinvuosia suodaan tarpeeksi :)
Sitten se toinen asia, joka tätä äitimorsianta kovasti mietityttää. Nimenvaihdos on monille itsestäänselvä asia, josta ei tarvitse edes keskustella. Useat tietävät heti mihin ratkaisuun päätyvät. Toiset taas miettivät kuka mistäkin syystä, ja mä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään. Mietin pitkään, haluanko tästä edes kirjoittaa, mutta toisaalta kaipaisin teidän mielipiteitä, neuvoja, näkökulmia.. Voi olla että poistan tämän postauksen aiheen, jos se alkaa myöhemmin ahdistamaan.. Mutta menköön nyt kun tällä hetkellä siltä tuntuu.
Usein kuulee sanottavan "Tottakai vaihdan nimen, niin on koko perhe saman nimen alla" tai
"Tottakai otan miehen sukunimen, niinhän sen kuuluu mennä".
Näin mäkin ajattelin, silloin nuorempana kun vielä 15vuotiaan vaaleanpunaisin silmin näin, miten elämä menee kuin elokuvissa.
Niin kuin kerrottu, mulla on kaksi lasta. Joilla on eri isät. Ja sulho siis ei ole kummankaan isä, vaan isäpuoli (rakastava ja hoivaava sellainen♥). Pojillani on keskenään myös eri sukunimet. Vanhemmalla pojalla mun sukunimi, nuoremmalla isänsä. Meidän perheessä mennään siis tällä hetkellä kolmella eri sukunimellä. Olisihan se hienoa, että voitais olla kaikki samaa, mutta eipä se ole mahdollista.
Oon vanhanaikainen, ja haluaisin mieheni sukunimen. Ehdottomasti haluaisin. Mutta toisaalta ahdistaa, että sitten kumpikaan lapsistani ei olisi enää mun nimen alla. Puhumattakaan siitä, jos sulhon kanssa joskus tulisi yhteinen lapsi. Olisin kolmen lapsen äiti, jonka jokaisella lapsella on eri sukunimi kuin äidillään. HUH!
Ja ennen kuin kukaan kauhistelee ruudun toisella puolen tätä asiaa negatiiviseen sävyyn (tiedän, usein ajatellaan että no just joo, nuori äiti joka tekee lapsia joka miehen kanssa.. näin olisin ehkä itsekin vielä jokunen vuosi sitten ajatellut), haluan vähän selventää taustoja. Ja tässä tulee nyt tietoa, jonka takia harkitsin haluanko siitä kirjoittaa. Mutta kerrottava se on, että ymmärrätte miksi tämä nimiasia on vaikea. Sain esikoisen ollessani vielä kovin nuori, vaikka lapsi olikin toivottu. Ero tuli lapsen isän kanssa, eikä siinä sen enempää dramatiikkaa. Toinen poika syntyi hyvässä parisuhteessa, myöskin toivottuna lapsena. Elämä kuitenkaan ei mennyt niin kuin elokuvissa. Niin, olen jäänyt kerran avoleskeksi. Tästä asiasta en halua puhua sen enempää, enkä toivo sääliä enkä lisäkysymyksiä.
Taustastani johtuen on nimenvaihto kuitenkin iso asia. Haluan mieheni nimen, mutta entä lapset? Tuntevatko he jossain vaiheessa itsensä ulkopuoliseksi, kun äiti onkin eri nimellä kuin ennen? Nuorempi poikahan voisi ottaa uuden nimen yhdessä mun kanssa, kun menemme naimisiin. Mutta se ei ole vaihtoehto. Tuntevatko he itsensä ulkopuoliseksi, jos joskus tulee uusi pikkusisarus, ja hän olisikin ainoa samalla nimellä äidin kanssa? Mä en todellakaan tiedä mitä teen. En halua, että lapset tuntisivat sukunimien takia minkäänlaista epäreiluutta/ahdistusta saati joutuisi kiusauksen kohteeksi koskaan siitä syystä että perhe on täynnä erilaisia nimiä. Voihan toki olla, ettei ne sitä edes tulisi ajatelleeksi koskaan näin monimutkaisesti kuin minä? Kun en tiedä. Mutta kaiken tän pähkäilyn ja lievän vanteen kiristelyn ohellakin mä todellakin haluaisin olla häiden jälkeen rouva L. Herra L:n rinnalla.
Vaihtoehdot ovat siis nämä:
- Vaihdan nimeni miehen sukunimeen. Kaikesta nimituskailusta ja sukunimien sekamelskasta perheen keskuudessa huolimatta.
- Pidän oman sukunimeni, jolloin olen samalla nimellä edes vanhimman poikani kanssa, niin kuin tälläkin hetkellä.
- Mies ottaa mun sukunimen, jolloin voisimme olla kaikki samalla nimellä. Nuorempi poikakin voisi vaihtaa nimen mun sukunimelle. Tosin tää ei ole oikeasti vaihtoehto, sillä sulho pitää oman nimensä. Ja ymmärrän sen, sillä nimi on hänelle kovin tärkeä, toisin kuin itselläni ei omaan sukunimeen ole nimenä mitään tunnesidettä. Ja koen kyllä myös, että nuorempi poika on ansainnut kulkea biologisen isänsä nimen alla.
Kysynkin siis, mitä te muut tekisitte mun tilanteessa?
Läheisiltä oon saanut erilaisia kommentteja, osa on sitä mieltä etten missään nimessä voisi vaihtaa miehen sukunimeen, osa sitä mieltä että tottakai voin vaihtaa. Oma sydän haluaisi vaihtaa, mutta lasten takia kuitenkin jokin harraa.. Toisaalta, joskus ne lapsetkin aikuistuu, jolloin olemme miehen kanssa periaatteessa 'kaksin', ja olisihan se ihanaa olla silloin yhtä, myös nimelläkin.
Vaikeaa.
Kaikesta huolimatta mä oon niin kovin onnellinen, että mulla on nämä kaksi ihanaa lasta, ja yksi ihana mies joka meitä niin kovin rakastaa ja jaksaa ymmärtää tämänkin tuskailun.
Elämä on hyvin ♥
